Kasiluokkalaisia Kui? -näyttelyssä, osa 1.

Noin viikko sitten aloitin kuukauden mittaisen ”kesätyöni” Joensuun taidemuseo Onnissa. Niin, voikohan tätä nyt enää kesätyöksikään kutsua, kun aamut alkavat pikku hiljaa taittua viilenevään ja syksyn tuoksun tuntee jo ilmassa. Voisihan tätä pitää siinä tapauksessa jopa syksytyönä!

Olen aikaisemminkin työskennellyt erilaisissa museoissa oppaan tehtävissä, ja ilahduin kovasti, kun oppaan pestiä tarjottiin minulle keväällä kaupungin kesätyöhakujen päätyttyä. Opastaminen on oikein mukavaa puuhaa: paitsi, että saa nauttia päivät pitkät omasta, ihastuttavasta äänestään, voi myös tarjota museon asiakkaille mielenkiintoisen matkan teosten ja museoesineiden olemukseen. Itse pidän ainakin siitä, kun joku on kertomassa, mistä kulmasta tätäkin teosta olisi syytä katsoa, ja osaa valottaa teosten merkitystä syvemmin. Miksen siis itsekin tekisi parhaani oppaan roolissa.

Pääasiallinen tehtäväni on tämän kuluvan kuukauden ajan opastaa maakunnan kahdeksasluokkalaisia, jotka vierailevat taidemuseon Kui? -näyttelyssä. Myönnettäköön,omista kahdeksasluokkalaisajoista on jo ehtinyt vierähtää tovi. Ei siis mikään ihme, että viime tiistaina jännitys tuntui aivan vatsanpohjassa asti, kun minä ja opastoverini Anna Estola odottelimme ensimmäistä opastettavaa ryhmäämme saapuvaksi. Ajatukset kiisivät nopeaan tahtiin: osaankohan kertoa kaiken tarpeellisen ja kiinnostavan, pystynkö täyttämään ryhmän odotukset ja saamaan sen mielenkiinnon? 

Onneksi pelkoni osoittautuivat turhiksi. Ensimmäisen ja sitä seuranneen toisen ryhmän opastuksella oli itse asiassa oikein rattoisaa ja oli ihanaa huomata, kuinka nuoret oikeasti keskittyivät teoksiin ja opastukseeni. Erityisesti ensimmäisen ryhmän kanssa muistan sen, kuinka Pauliina Turakka-Purhosen Lucia –veistos teki heihin lähtemättömän vaikutuksen. Lopettaessani kertomuksen Lucia-myytistä, jonka mukaan neito lähetti omat silmänsä yli-innokkaalle kosijalleen, ei salista kuulunut pihaustakaan. Toinen hieno hetki sattui eilisellä opastuksella, kun eräs nuori miehenalku tiedusteli totisin kasvoin, että onkohan taiteilija itse syönyt kaikki nuo karkit, joiden käärepapereista Virpi Vesanen-Laukkanen on tehnyt Juhlapuku –teoksensa.

Tukimateriaaleina otuksissa käytettiin mm. rautalankaa.

Kui? –näyttelyn opastuksen jälkeen kasiluokkalaisemme pääsivät päästämään oman luovuutensa valloilleen juhlasalissa pidetyillä työpajoilla. Avustamassa heitä oli itseni ja opastoverini Annan lisäksi Päivi Saarelma ja Samuli Härkönen, ja tarkoituksena oli valmistaa joko suurennettu ötökkä Heli Ryhäsen Plan B –teoksen inspiroimana, tai sitten toteemihahmo Tuija Teiskan naisryhmän innoittamana. Oli hulvatonta seurata, kuinka pienen alkukankeuden jälkeen nuoret innostuivat askartelemaan toinen toistaan hienompia otuksia. Näin poropeukalona tunnettuna en pysty muuta kuin ihailemaan heidän aikaansaannoksiaan.

Nuorten hienoja käsityötaidon näytteitä.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten tekstin yhteyteen liitetyitä kuvista kukin voi ihailla nuorten kätten jälkiä. Tulee itsellekin sellainen olo, että tästä tulevasta kuukaudesta on tulossa työteliäs ja eritoten luova "kesätyö"kuukausi.

Matonkuteet taipuvat käärmeeksikin.

Luovin terveisin,
Anni Lampinen

Elokuu Mukulakadulla


Heinäkuun viimeisenä päivänä saavuin ensimmäistä kertaa Mukulakadulle kesätöihin. Muut työntekijät ottivat minut ystävällisesti vastaan ja tutustuttivat leikkipaikan toimintaan. Pian rakentelinkin jo pahvilaatikosta kiiltävänpunaista Mukula-tv:tä.

Ensimmäisinä työpäivinä näin, kuinka lapset leikkivät kadulla posteljoonia, laivassa merirosvoja ja taloissa kauppiaita ja kahvilanpitäjiä. Minä ryömin jälkikäteen pikku taloissa järjestelemässä paikkoja ja etsimässä piilotettuja leluja. Vaikka minun pääni onkin saanut matalista ovenkarmeista jo monta kuhmua, lapset ottavat pienistä leikkipaikoista kaiken ilon irti.

Kuhmuistani huolimatta, tämä on yksi mukavimpia kesätöitä, mitä minulla on ollut. Ilmapiiri on rento, työkaverit mukavia ja luovuuttaan saa käyttää vapaasti. Olen viettänyt paljon aikaa askartelupöydän ääressä tarjoten kartonkiperhosia, -lehtiä ja -keijuja lapsille väritettäväksi. On hauska nähdä, kun lapset iloitsevat keksimistämme askarteluista tai tekemistämme leluista.

Jokainen Mukulakadun ohjaaja pääsee varmasti etsiskelemään porkkanapiiloja ja aarrearkkuja ympäri katua, mutta tuo myös mukanaan aina jotain uutta, omien taitojensa ja kiinnostustensa mukaan. Hymyilyttää huomata, miten aiemmat ohjaajat ovat jättäneet kadulle jälkensä. Käsistään taitavat ovat koristaneet pienoiskaupunkia kartonkitaloilla ja hauskoilla hahmoilla, musiikillisesti lahjakkaat taas ovat keksineet Mukulakadulle oman laulun. Erilaiset ohjaajat ovat piristäneet Mukulakatua vaihtelevilla leikeillään, askarteluillaan ja muilla puuhillaan.

Itse olen päässyt täydentämään Mukulakadun leikkejä esimerkiksi ompelemalla Kononoffin kauppaan mansikoita, luumuja ja tomaatteja jo rispaantuneiden porkkanoiden tilalle. Erään työpäivän taas vietin seilaillen Mukulakatua päästä päähän kynä ja paperi kädessä piirtäessäni lapsille karttaa. Olisi mukava nähdä, kuinka kauan lapset jaksavat iloita kartoista ja leikkimansikoista.  Mitähän uusia kujeita seuraavat ohjaajat keksivät?


Kauppaan uutta purtavaa ja kartta suunnistusta varten!

Mukulakadun kesätäti Sanni Arponen

Muinainen kaunotar, Hurja puudelileijona ja Naurava Buddha

Nuori nainen on pukeutunut pitkiin housuihin ja polviin asti laskeutuvaan mekkoon.Hiukset ovat viehkeällä nutturalla pään päällä. Asu on punamusta, hiukset tummat ja kasvot vaaleat. Vaikka hänen hahmonsa on tarmokas ja  ryhdikäs, näyttää hän pieneltä ratsunsa selässä. Hevonen on  jäntevä ja sen vasemmalle kaartuva kaula antaa vaikutelman siitä, että sitä pitää hillitä. Sekä ratsastaja että ratsu näyttävät olevan valmiita toimintaan. Vaikka tyttö on nuori ja sievä ja hevonen vahva, on heillä oikeasti ikää yli tuhat vuotta. Ratsukko on valmistettu Tang-dynastian (618-907) aikana Kiinassa. Sen tarkoitus on ollut viihdyttää muinaista vainajaa, sillä erilaiset hevosnäytökset ja pelit olivat suosittuja Han-dynastiasta alkaen. Ilmeisesti tyttö on poolonpelaaja. Vainajien viihtyminen tuonpuoleisessa haluttiin varmistaa, sillä hautoihin laitettiin myös pienoisveistoksia nuorista tanssijoista ja muusikoista. Yleensä ylimystön jäsenten hautoihin on laitettu mukaan koko palveluskunta - onneksi sentään vain veistoksina Tang-dynastian aikaan. Muinaisempina aikoina, ennen Qin-dynastiaa (221-206 eaa), korkea-arvoisen vainajan mukaan uhrattiin oikeasti ihmisiä.

Ratsastaja, Tang-dynastia (618-907). Savitavara, maalauskoristelu.
Leijona on keltainen ja sen koristeet ovat vihreät. Sen tassun alla on brokadipallo ja selässä lootuksen kukka. Leijona istuu silkkipäällysteisellä sumeru-jalustalla ja sen asennon katsottiin ilmentävän leikkisyyttä. Alunperin leijonaveistokset olivat pelottavia vartijoita, mutta myöhemmin ne muuttuivat enemmänkin onnentuojiksi. Samalla ne alkoivat muistuttaa enemmän koiraa minkä vuoksi leijonafiguureaja on kutsuttu myös Fo-koiriksi. Leijona ja sen pari ovat Buddhan veistoksen edessä pidettäviä suitsuketelineitä. Leijonan irvistys on edelleen hurja,  vaikka muuten sen hahmo muistuttaakin enemmän puudelia luppakorvineen. Koko sen hahmo kertoo silti edelleen, että "minulle on turha tulla ryttyilemään!".

Leijonafiguuripari, 1900-luku. Biskviiposliini, värillinen lasite.

Buddha nauraa iso vatsa hyllyen. Hänen kasvonsa ovat myhäilevät ja onnelliset. Mikäs sitä on hymyillessä kun ympärillä hääri viisi pientä lasta. Ryhmä hehkuu onnea ja tyytyväisyyttä saaden myös tarkastelijan hymyilemään. Ilon tuoja Maitreaya Buddha on mielihyvää, onnellisuutta ja menestystä symboloiva hahmo. Ryhmä on esimerkki siitä, miten erilaiset uskonnot ja vaikutteet ovat sekoittuneet Kiinassa: buddhalainen hahmo on saanut vaikutteita konfutselaisuudesta, jossa erityisesti poikalasten katsottiin tuovan onnea.

Budai, Naurava Buddha, 1800-luku. Posliini, maalauskoristelu.

Minulla on ollut ilo tutustua näihin ja moniiin muihin mielenkiintoisiin hahmoihin käydessäni läpi Joensuun taidemuseon kiinalaisen taiteen kokoelmaa. Taidemuseossa on valtakunnallisesti merkittävä itämaisen taiteen kokoelma, josta saamme kiittää Onni Okkosta, Liisa ja Otto Kotovuorta ja Anitra Lucanderia. Se kattaa ajallisesti vaikuttavan pitkän ajan: vanhimmat esineet ovat Shang-dynastian ajalta (1600-1046 eaa) ja uusimmat 1900-luvun alusta. Kokoelmaan kuuluu pienoisveistosten lisäksi mm. muinaisia pronssiesineitä, kuultavan kaunista jaden kaltaista keramiikka Song-dynastian (960-1279) ajalta, sinvalkeaa posliinia 1700-luvulta ja kauniita silkkipaperille maalattuja rullamaalauksia.

Itse työnkuvani ei kuulosta kovinkaan hohdokkaalta- tehtäväni on tarkistaa teosten digitointi ja antaa niille asiasanat- mutta sitä tehdessäni olen saanut työskennellä  uskomattomien taideteosten ja taidekäsityön parissa. Kiinalaisen taiteen kokoelma on esillä kolmannen kerroksen käytävässä, joten suosittelen vilpittömästi kapuamista taidemuseon ylimpään kerrokseen. Ullakon tuntumassa on monia esineitä, joilla olisi paljon kerrottavaa jopa vuosituhanten ajalta, jos ne osaisivat puhua. Niihin on kiehtovaa tutustua, tuovathan ne terveiset meille erilaisesta kulttuurista ja ajasta. Koska ne eivät osaa itse puhua, kannattaa tutustua "Lohikäärmeen vuosi: Kiinan dynastioiden taidetta"-teokseen, jossa kerrotaan kokoelmasta.

Anne Toivanen

Kuukauden kuva / joulukuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Viimeisen...